Joitakin vuosia sitten vietin miellyttävän seurueen kanssa pitkän kesäpäivän tutkimalla Kentuckyssa Mammoth Cave -luolaa. Vaelsimme halki avarien kallioholvien, jotka loivat lujan perustan yläpuolisille maakerroksille ja niiden päällä lepäävälle kaupungille. Kuljettuamme kuusi tai kahdeksan pilkkopimeää mailia luolan suulta niin syvälle kuin kävijät ylipäätään uskaltautuvat, eräs soppi tai onkalo, jota käsittääkseni kutsuttiin Serenan asunnoksi, oli täpötäynnä stalaktiitteja. Menetin yhden päivän valon.
>> Elämisen taitoa ei päätä painava temaattinen luku vaan sangen esseistinen ja kaunokirjallinen "Harhat". Heti esseen otsikossa suomentajaa kohtaa käännösongelma, johon ei ole helppoa ratkaisua. Suomen kielen käsite 'harha' herättää helpommin mielikuvia tiedollisesta erehtymisestä, erheestä tai peräti virheestä kuin alkutekstin "Illusions", vaikkei tuollaisesta harhaantumisesta Emersonin esseessä ole kuitenkaan kysysymys. Jossain vaiheessa mietin, että esseen otsikon voisi melkeinpä suomentaa sanalla "Lume", jolloin käsite rinnastuisi vaikkapa saksan kielen sanaan "Schein".
Silloin havaitsin ja yhä päällimmäisenä muistan, kuinka luolien paras anti olivat kuitenkin harhat.
>> Lukija saattaa kokea esseen "Harhat" edustavan jollakin tavoin vanhan miehen resignaatiota eli luovuttamista elämän painavien kysymysten edessä. Emerson oli Elämisen taidon ilmestyessä kyllä 57-vuotias (1860), ja "Harhat" tosiaankin päättää tämän myöhäisen pääteoksen. Essee ei ole kuitenkaan hänen viimeinen sanansa! (Jos etsitään hänen "viimeistä" esseetään, sellainen olisi pikemminkin teoksen Letters and Social Aims päättävä essee "Immortality", 1875.) Sanalla sanoen Emerson syväluotaa hyvänsuopia harhoja: sellaisia, jotka tekevät elämästä siedettävää ja joita ilman emme ensinkään voisi elää...
Aistit pettävät, suuret tavoitteet pettävät, ja tunteet ja äly luovat rakenteellisia, armollisia harhoja.
>> Toisin sanoen: tiedonkykymme eivät koskaan tavoita maailmaa sellaisenaan vaan aina aistiemme, tunteidemme ja älymme sävyttämän ja värittämän maailman. (Paljaan Todellisuuden kohtaaminen olisikin kammottavaa, Jacques Lacanin käsittein traumaattista.) Emersonin käsittelemät harhat ovat RAKENTEELLISIA: ne kuuluvat väistämättä tapaamme olla maailmassa ja tuntea maailmaaa. Näin ollen emersonilaisten harhojen voidaan peräti ymmärtää langettavan maailman ylle kauneuden hunnun. Jos esseessä "Harhat" ei puhutakaan mielikuvituksen ällistyttävästä voimasta, tätä teemaa on kuin onkin käsitellyt edellinen essee "Kauneus"!
Ja mitäpä sekin auttaa, että tiede on alkanut suhtautua avaruuteen ja aikaan vain ajattelun muotoina ja aineelliseen maailmaan oletuksenvaraisena, ja sen jälkeen vaatimus yksilöydestä ja jopa itseydestämme himmenee muun myötä, elleivät loppujen lopuksi edes ajatuksemme ole lopullisuuksia? Loputon virtaaminen ja kohoaminen tavoittaa viimein nekin, ja jokainen ajatus, jolle jokin äskeinen vaikutti lopullisuudelta, onkin nyt laajempi yleistys.
>> Harhojen todellisuus – eli ettemme koskaan tiedä mitään lopullisia totuuksia – auttaa tunnustamaan ihmiselämään vääjäämättä kuuluvan virtaavuuden ja siteettömyyden. Elämän kuten tieteenkin teoriat väistyvät ajan mittaan laajempian yleistysten tieltä. Jos käytetään nykyfilosofiasta tuttua termiä, Emerson on perin juurin fallibilisti: KOSKA tiedonkykymme on aina jollakin tavoin erehtyväistä (fallible), kaikkia näkökantojamme on loputtomasti uusinnettava. Toisin kuin monille nykyfallibilisteille, Emersonille tällainen perimmäinen erehtyväisyys ei kuitenkaan rajaudu tiedolliselle alueelle vaan ulottaa lonkeronsa etiikkaan. Juuri erehtyväisyydestä, jatkuvasta harhautumisesta ja eksyneisyydestä kumpuava sisäinen uudistumistarve on eräs emersonilaisen ajattelun kulmakiviä.
Maailmankaikkeudessa ei ole sattumia eikä sekasortoa. Kaikki on järjestelmällistä ja jäsentynyttä. Jokaisella jumalalla on oma kehänsä. Nuori kuolevainen astuu taivaanvahvuuden saliin: hän on siellä yksin seuranaan vain nämä, jotka kaatavat hänelle suosionosoituksia ja lahjoja ja kutsuvat häntä valtaistuinsaleihinsa. Sillä samalla hetkellä puhkeavat harhojen myräkät. Hän kuvittelee itsensä suureen, sinne tänne heittelehtivään joukkoon, jonka toilauksia ja touhuja hänen pitää totella: hän kuvittelee itsensä köyhäksi, orvoksi, merkityksettömäksi. Hullu joukkio ryntäilee sinne tänne ja keuhkoaa toimitettavaksi välillä yhtä, välillä toista asiaa. Mikäpä hän on heidän tahtoaan vastustamaan ja ajattelemaan tai toimimaan omasta puolestaan? Jokainen hetki uudet muutokset ja uudet harhaluulojen ryöpyt hämmentävät ja harhauttavat häntä. Kun ilma vähitellen seestyy toviksi ja pilvipeite rahtusen rakoilee, hän näkee jumalten istuvan edelleen ympärillään valtaistuimillaan – yksin he yksin hänen kanssaan.
