Jos siis Calvinin, Fénelonin, Wesleyn tai Channingin vaikutusvalta väheneekin, suurta huolta ei meidän sentään tarvitse kantaa. Eihän taivaiden rakentaja sentään niin heikosti ole koonnut ihmisolentojaan, että uskonto, toisin sanoen ihmisen julkinen luonto, olisi jäänyt sivuun. Yksityinen ja yleinen aines, kuten pohjoinen ja etelä, niin kuin sisin ja uloin, keskipakoinen tai keskihakuinen voima, kiinnittyvät kuhunkin sieluun eikä niitä voida vaimentaa, ellei sielu häviä. Jumala rakentaa temppelinsä kirkkojen ja uskontojen raunioille ihmissydämeen.
>> Viimeistään vuodesta 1860 eli Elämisen taidon ilmestymisestä lähtien jokainen Emersonin esseekokoelma sisältää vähintään yhden uskonnollisille aiheille omistetun esseen. "Hurskauden" alkukielinen otsikko on "Worship", joka kuitenkin "palvonnaksi" käännettynä herättäisi suomeksi tyystin vääriä mielikuvia. Parissa kohdin "Hurskaus"-esseessään Emerson käyttää muotoilua "Religion or Worship", mikä vihjaa siitä, että hän ymmärtää "hurskauden" itse asiassa "uskonnon" synonyymiksi. Kannattaa sitä paitsi lukea yllä oleva lainaus tarkoin: uskonto, toisin sanoen ihmisen julkinen luonto... Näin ollen Emerson ei ymmärrä hurskaudella mitään ulkopuolelta tulevaa tai päälleliimattua vaan yksinkertaisesti ihmisenä olemiselle ominaista julkista tai YLEISTÄ luontoa, joka muodostaa eräänlaisen vastapoolin kunkin ihmisen YKSILÖLLISYYDELLE.
Vain sen, mitä minulla on sisimmässäni, voin nähdä ulkopuolellani. Jos emme kohtaa jumalia, johtuu tämä vain siitä, ettemme ole heitä sielussamme varjelleetkaan. Jos ihmisessä on suuruutta, hän havaitsee suuruutta nokikolareissa ja portieereissakin. Oikeastaan kuolematon on vain sellainen ihminen, jolle kaikki asiat ovat kuolemattomia. Jostakin olen lukenut, ettei yksikään ihminen ole saavuttanut mitään, jos joku toinen on vielä epätäydellinen, toisin sanoen yhden onnellisuus ei voi merkitä kenenkään toisen kurjuutta.
>> Emerson eroaa protestanttisesta "yksin armosta" -opista (tai ainakin sen yksioikoisista tulkinnoista) painottaessaan sisäisen työn tekemisen merkitystä Jumalan kohtaamisessa. Hänen uskontokäsityksensä ytimessä on eräänlainen paradoksi: yhtäältä Jumalan kohtaaminen edellyttää "Jumalan vaalimista sisimmässään", toisaalta emersonilainen Jumala on kuitenkin ihmisen yläpuolella, radikaalisti Toinen. Niin ikään huomionarvoista on, että hänen kuolemattomuus-käsityksensä ulottuu oikeastaan kaikkiin maailman olioihin (kaikki asiat ja tapahtumat ovat omin tavoin ikuisia) eikä siis rajaudu kristilliseen kuolemanjälkeiseen elämään.
Jokainen ihminen pitää huolta siitä, ettei hänen lähimmäisensä vedä häntä nenästä. Vaan vielä koittaa päivä, jolloin hän alkaa välittää siitä, ettei vain itse huijaisi lähimmäistään. Vasta sitten kaikki sujuu hyvin. Kauppakärryjen tilalle ovat tulleet auringon vankkurit. Millainen päivä nouseekaan, kun päästämme sydämeemme uskon näkemykset, kun alamme pitää parempana sijoituksena tekemisen sijaan olemista, näennäisyyden sijaan todellisuutta, tyhjän tahdikkuuden ja teeskentelyn sijaan aitoa järkiperäisyyttä, ohikiitävän päivän sijaan vuotta, vuoden sijaan koko elinikää, menestyksen sijaan luonnetta – kun tajuamme meille viimein käyvän oikeudenmukaisesti, ja vaikka henkemme toimiikin hitaasti, meille suotava aika on oleva pitkä.
>> Kantavana teemana halki Elämisen taidon kulkee ajatus siitä, että ihmisten ylläpitämien vale- ja ilmiasujen alla vallitsee aina aitouden ja todellisuuden ulottuvuus, joka puskee vääjäämättä esiin tietyllä tavalla virittyneelle havainnoitsijalle. Myös emersonilaisessa uskonnossa voisi ajatella olevan viimekätisesti kyse läpikotaisesta aitoudesta, ikään kuin olemisen julkisen luonnon tekemisestä näkyväksi toimivan persoonansa lävitse. Kritiikkinä Emersonin uskontokäsitystä kohtaan voisi esittää, että hän väheksyy uskonnollisten toimitusten (jumalanpalvelusten, kilvoittelun tai sakramenttien) merkitystä uskonnolliselle kokemukselle. "Hurskaus"-esseensä lopussa hän puolustaakin – Charles S. Peircen käsityksiä ennakoiden – uskonnon ja tieteen liittoa, joskin Emersonille "tiede" merkinnee tässä yhteydessä romanttista tiedettä (vrt. huomiot esseeseen "Kauneus" tuonnempana).
Kun sielulle riittää kunnon työtä, ei se osoita uteliaisuutta kuolemattomuutta kohtaan. Sillä on asiat niin hyvin, että se luottaa niin olevan vastaisuudessakin. Sielu ei kysele kysymyksiä Korkeasta Voimasta. Antigonuksen poika kyseli isältään, milloin hänen tulisi liittyä taisteluun. ”Sitäkö pelkäät”, vastasi kuningas, ”että sinulta ainoana ihmisenä armeijassa jäisi kuulematta sotatorvien kutsu?” On korkeampi oivallus tajuta, että jos meidän on kerran parempi elää, me myös elämme – on korkeampaa kantaa rinnassaan tätä vakaumusta kuin vetää perässään määrättömien vuosisatojen, vuosituhansien ja aionien taakkaa.
>> "Sielu ei kysele kysymyksiä Korkeasta Voimasta." Joiltakin osin Emersonin uskonnollinen ajattelu sijoittuu apofaattisen eli negatiivisen teologian perinteeseen, jonka mukaan Jumalaa on viimekätisesti mahdotonta kääntää sanoiksi ja tiedoiksi. Kuten apofaattisilla teologeilla, myöskään Emersonilla tällainen "agnostinen" vire ei merkitse kuitenkaan selän kääntämistä uskonnolle: päin vastoin jumaluutta koskevien kysymysten kaihtaminen merkitsee nimenomaisesti uskonnollista nöyryyttä, ts. HURSKAUTTA.
[ylempi kuva: Moona Pennanen]
