Miten ihminen voisikaan paeta isiään tai imeä ulos suonistaan mustan isänsä tai äitinsä elämästä imemänsä pisaran? Perheiden osalta usein vaikuttaa siltä, kuin kaikki siittäjien luonteenpiirteet olisi kasattu moniin puteleihin – jokin merkitsevä piirre jokaisessa taloa asuvassa pojassa ja tyttäressä – ja silloin tällöin jokin sekoittumaton luonne, silkka pidäkkeetön eliksiiri, perheen pahe kerääntyykin yksittäiseen yksilöön, jolloin muut välttyvät siltä vastaavassa määrin. Joskus pelkkä seuralaisemme ilmeen muutos saattaa saada meidät sanomaan jonkun, isän tai äidin, saapuvan hänen silmiensä pihoille, tai ehkä se onkin kaukainen sukulainen.
>> ELÄMISEN TAITO lähtee liikkeelle esseestä "Kohtalo", joka on hänen kaikista esseistään eräs haastavimpia ja myöhäisesseistään eniten kommentoitu. Siinä missä teoksen kaikki muut esseet muodostavat keskenään vastakohtapareja, on ensimmäinen essee ikään kuin sinfonian avaava osa, jossa vastakkaiset teemat, kohtalo ja vapaus, esiintyvät rinta rinnan. Esseen otsikkona voisikin olla yhtä hyvin "Vapaus", muodostaahan esseessä vapaus välttämättömyyden tai kohtalon vastavoiman. Kuitenkin esseen alkupuoli kuvailee kohtalon ja luonnon armotonta voimaa, ja moninaiset esimerkit tuonevat esiin jotakin oudon kaunista tai huojentavaa siitä tavasta, jolla kohtalo elämiämme ohjailee...
Ihmisen osa ei ole luonnonjärjestyksessä, pussina pussien perässä, mahana ja raajoina, ei ketjun siteenä eikä lainkaan jonninjoutavina kimppuina ja kamppeina, vaan järisyttävänä vastakkaisuutena, maailmankaikkeuden äärimmäisten napojen yhteentuojana. Hänen sukulaisuutensa allansa oleviin on jo käynyt ilmi – paksukalloisiin, pikkuaivoisiin, kalankaltaisiin, nelivatsaisiin, heikosti kaksijalkaisiksi naamioituihin nelijalkaisiin – ja uusista voimista ihminen on maksanut vanhojen menetyksellä. Hänessä asustaa maankappaleita räjäyttävä ja synnyttävä salama, planeettojen ja aurinkojen luoja. Yhdellä laidalla vaikuttavat alkukantainen järjestys, hiekkakivi ja graniitti, kallionkielekkeet, turve, metsä, meri ja ranta, toisella puolella ovat luontoa rakentavat ja purkavat ajattelu ja henki – silmiemme edessä rinta rinnan, jumala ja piru, mieli ja aine, kuningas ja keplottelija, ketju ja alkuneste, tyynesti kunkin ihmisen katseessa ja aivoissa matkaten.
>> Olen aina ollut sitä mieltä, että kaikki Emersonin sanomat asiat on otettava vastaan juuri niin vakavasti ja kirjaimellisesti kuin hän on ne tarkoittanut ja kirjoittanut. Jos emersonilaisessa ihmisessä asustaa maankappaleita räjäyttävä ja synnyttävä salama, planeettojen ja aurinkojen luoja, hän todella tarkoittaa meissä kaikissa piilevän tuollaista jytyä! Olisi mitä latteinta tylsämielisyyttä sivuuttaa olan kohautuksella ankarimpia kiteytyksiä väittäen niiden olevan lähinnä vain liioiteltuja metaforia --
Istumme aloillamme ja määräilemme, ja vaikka nukummekin, niin vain unemme käyvät toteen.
Oikeaa kohtalon käyttöä on toimiemme kohottaminen luonnon ylevyyden mittaan. Alkuvoimille ei pärjää eikä niitä voi kukistaa mikään muu kuin ne itse. Sellainen olkoon ihminenkin. Osoittaen herruutensa luonnon mittakaavaan kohoavilla tavoilla ja teoilla ravistakoon hän rinnastaan tyhjää tuulta puhkuvat hullut kuvitelmat.
>> Ehkäpä Emerson korostaa kohtalon äärimmäistä voimaa – sen kaikkiallista ilmenemistä niin luonnon katastrofeissa, kasvonpiirteissä kuin luonteenlaaduissakin – tuodakseen esille kohtaloa vastassa olevan voiman valtavuuden. Ei siis ole niin, että emersonilainen ihminen on vapaa vain niiltä osin kuin kohtalo ei häntä rajoita. Päinvastoin: perimmäistä vapautta on omien toimien kohottaminen luonnon ylevyyden mittaan.
Ihmiset kuvittelevat kohtalonsa itselleen vieraiksi, koska parike on piilossa. Mutta sielu sulkee sisäänsä tapahtuman, joka sille on tapahtuva; ja mitä osaksemme rukoilemmekaan käy aina toteen. Tapahtuma on ihmisen muodon leima. Se sopii hänelle kuin ihonsa. Mitä kukin tekee on hänelle ominaista. Tapahtumat ovat hänen ruumiinsa ja mielensä lapsia.
>> Emersonin esseet ovat parhaimmillaan yhtä lohduttavia kuin huojentavat musiikkiteokset, kuten vaikkapa Brahmsin Deutsches Requiem. Jos vain osaisimme ja tohtisimme elämässämme kyllin varhain toivoa osaksemme niitä asioita, jotka ovat meille ominaisimpia, olisi kohtalo meitä kohtaan kenties armollinen...
Niinpä kun ihminen joutuu kohtalonsa orjaksi, hänen lonkissaan on särkyä, hänen mielensä kangistunut, jalassaan kampura ja aivoissa kyttyrä, hapan naama ja itsekäs luonne, ryhdissä vinouma ja tunteissa harhaluulo, tai hänet painaa maahan rotunsa pahuus, hän on ratsastava suhteellaan maailmankaikkeuteen, jonka eduksi hänen turmionsa koituu. Jättäen taakseen kärsivän daemonin hän on asettavava itsensä Jumaluuden puolelle, mikä takaa hänen tuskillaan universaalin hyödyn.
>> On nähdäkseni suuri väärinymmärrys väittää, kuten tutkimuskirjallisuudessa on usein tehty, Emersonin laiminlyövän elämän varjopuolia. Totuus on toisenlainen: juuri kärsimysten kanssa emersonilainen esseistiikka opettaa meitä elämään, sillä suurtenkin vastoinkäymisten kohdalla meillä on oltava uskoa siihen, että kuitenkin elämä kantaa.
Asettakaamme alttareita Kauniille Välttämättömyydelle. Jos katsoisimme ihmiset vapaiksi niin, että he yhdellä villillä tahdon ilmauksella voisivat kukistaa asioiden lain – silloin kai lapsen käsikin voisi kiskoa alas auringon. Jos pienimmässäkään yksityiskohdassa kykenisimme järkyttämään luonnon järjestystä – kuka enää hyväksyisi elämää lahjana?
