Kunpa eläisimme karskisti, pukeutuisimme suoraviivaisesti ja kantaisimme raskaan painon.
>> Emersonilainen sivistys, alkutekstissä Culture merkitsee tarkkaan ottaen Self-Culturea, joka puolestaan on melko laajalti käytetty englanninnos saksankieliselle Bildung-käsitteelle. Tällaisessa sivistyksessä ei ole kyseessä erikoisalan hallitseminen vaan laajan, tasapainoisen ja avaran elämän kokonaisnäkemyksen hahmottaminen: näin ollen "Sivistys" asettuu ELÄMISEN TAIDON kontekstissa eri esseiden (ajoittain liioiteltujakin) painotuksia tasapainottavaksi voimaksi:
Jos yhden ja saman kielen näppääminen onkin pahasta, vieläkin pahempaa on se, että luonto on vankistanut itsekkyyden asemaa suomalla yksityiselle ihmiselle omahyväisen käsityksen hänen asemastaan järjestelmässä. Egoistit ovat yhteiskunnan rutto. Heidänlaisiaan löytyy teräviä ja tyhmiä, maallikkoja ja pyhimyksiä, kovaotteisia ja hienovaraisia. Influenssan tavoin tämä sairaus iskee kaikenlaisiin fysionomioihin. Lääkäreiden tanssitaudiksi nimittämässä sairaudessa potilas tuon tuosta pyörii kehää jatkaen yhdessä kohdin hidasta pyörintäänsä. Ettei vain egoismi olisi kyseisen vaivan metafyysinen muunnelma? Oman lahjakkuutensa muodostamalla kehällä ihminen juoksentelee ympäriinsä, vajoaa lahjakkuutensa palvontaan ja hukkaa suhteensa maailmaan. Kaikilla mielillä on sama taipumus. Kärsimyksessä rypevät ihmiset pöyhkeilevät piinallaan, repivät ruhjeistaan nöyhtää, tuovat julki tolkuttomia rikoksiaan, jotta vain heitä säälisimme. Sairaus vetää heitä puoleensa, herättäähän fyysinen kipu sivusta seuraajissa aina kiinnostusta, aivan kuten olemme havainneet itseään mitättöminä pitävien lasten yhtäkkiä aikuisten huoneeseen astuessa alkavan yskiä aina tukehtumiseen asti, vain huomiota herättääkseen.
>> Emerson ammensi vaikutteita muun maussa skandinaavisesta mytologista, josta hänen esseisiinsä ilmestyvät Alfadir ja Mimir. Filosofisesti ajatellen hän ei koskaan luopunut ensimmäisen teoksensa Luonto (Nature) ohjelmanjulistuksesta: alkuperäisestä suhteesta maailmankaikkeuteen. Aina myöhäiseen päätökseensa ELÄMISEN TAITO asti hän ihannoi alkukantaista voimaa ja kuulutti usein oppineiltakin alkuperäisen kirkasta terävänököisyyttä --
Oppineita kohtaa sattumoisin sellainen seikka, että kukin heistä kuvittelee olevansa silmiinpistävän vastenmielinen omassa yhteisössään. Kunpa kiskoisimme heidät kuiville tällaisesta ärtyvyyden sillasta! Terveellä verellä huuhdotaan puhtaaksi heidän pergamenttinahkansa. Annetaan heille takaisin pantiksi Mimirin lähteelle jätetyt silmät. Jos ihminen kuitenkin joutuu tointensa uhriksi, mitä väliä on sillä, mitä ensinkään tekee?
>> Evoluutio määrittää olemisellemme rajoja, mutta meidän ei kuitenkaan pidä jäädä "sopeutumiskykymme" uhreiksi. Emme ole kuin Pavlovin rottia, joille refleksinomaisesti herahtaa vesi kielelle, jos ne vain kuulevat aiemmin ruoan santia merkinneen kellon äänen. Juuri sivityksen voimalla ihminen voi kurottaa biologisista raameistaan kohti olemisen korkeampia sfäärejä!
Luonto ei lotkauta korviaan yksilöille. Kun sillä on tavoitteita toteutettavinaan, se toteuttaa ne. Soissa ja meren rannoilla kahlaaminen taitaa jäädä joidenkin lintujen kohtaloksi, ja niin tarkasti ne onkin tähän luotu että ne ovat suorastaan noiden alueiden vankeja. Elinympäristönsä ulkopuolella jokainen eläin nääntyy. Lääkäreille kaikki miehet ja naiset ovat vain yhden elimen suurentumia. Sotilas, lukkoseppä, pankkiiri tai tanssija eivät voisi vaihtaa toimiaan. Niin jäämme sopeutumiskyvyn uhreiksi.
Keskinkertaisuudelta käy suojaksi yksityisyys, nerouden vankka ystävä, kolea outo suoja, jossa kasvavat aurinkojen ja tähtien tuolle puolen kannattelevat siivet. Ken onkaan johtava ja innoittava rotuaan, häntä on suojeltava toisten ihmisten sielujen seurassa matkaamiselta, elämiseltä, hengittämiseltä, lukemiselta ja kirjoittamiselta heidän ajan hampaan kuluttamien mielipiteidensä ikeen alla. ”Aamulla – yksityisyys”, totesi Pythagoras, jotta luonto voisi puhutella mielikuvitusta syvemmin kuin seurassa konsanaan ja että luonnon mielitietty voisi tehdä tuttavuutta sellaisten jumalaisten vahvuuksien kanssa, jotka paljastavat itsensä vain vakavalle ja yleistyksiin kykenevälle ajattelulle.
>> Tarkkaan luettuna havaitsemme, kuinka Emerson ei korosta filosofiassaan yksityisyyttä itsetarkoituksellisesti vaan tähdentääkseen "tietynlaista ajattelun sävyä" (ks. paragraafi 31). Toisin sanoen ajatukset ovat sitä parempia, jos ne vain voi jakaa ihmisten kesken, mutta usein omaperäisten ajatusten tavoittaminen edellyttää ensin itsenäistä, peräti yksityistäkin asioiden tutkistelua.
Antiikin ihmisten näkemyksen mukaan suuri ihminen oli sellainen, joka vihon viimeiseksi halusi loistaa, joka viittasi kintaalla menestysken kurtistuksille.
>> Kurssimme välietappikeskusteluissa eräs osallistuja totesi oivaltavasti, kuinka essee "Sivistys" rakentaa muista teoksen teksteistä poiketen vaikuttavan crescendon – asteittaisesti voimistuvan huipentuman, joka luonnollisesti kulminoituu esseen loppuun. "Kohtalo" päättyykin lähinnä nöyrään rukoukseen (Asettakaamma alttareita kauniille välttämättömyydelle...) ja monet Emersonin myöhäiskauden esseet kuitenkin melko hillittyihin yleistyksiin, mutta "Sivistys" kulminoituu suorastaan profeetalliseen julistukseen. Julistuksen juuret vaikuttaisivat olevan evoluutio-opillisessa ajatuksessa lajien kehittymisestä kohti parempaa, mutta ajatuksen oksat kurottavatkin sitten paljon noita juuria korkeammalle...
Fossiilikerrostumat osoittavat luonnon lähteneen liikkeelle alkeellisista muodoista ja niistä kohonneen yhä mutkikkaampiin niin pian kuin maa vain soveltui niiden asuinsijaksi, ja niin alhaiset muodot katoavat korkeampien ilmestyessä. Valmiita ihmisiä omasta rodustamme ei voi sanoa olevan kuin muutaman. Yhä edelleen kannamme visusti jäljessämme roikkuvia jäänteitä meitä edeltäneestä nelijalkaisesta järjestelmästä. Näitä miljoonia nimitämme ihmisiksi, vaan eivät he vielä ihmisiä ole...
