maanantai 5. maaliskuuta 2012

BONUS: N.Y.-esitelmä!



... eli ei kuulu varsinaisesti kurssillemme, mutta muutaman
kurssilaisen pyynnöstä ajattelin laittaa New Yorkin tuoreen
esitelmäni saataville tänne kurssiblogiin (kesto n. 25 min).

Videopätkä muodostuu esitelmässä käyttämistäni dioista sekä
edellisen illan "kenraaliharjoituksena" vedetystä ääniraidasta.
Ei kannata ihmetellä; lyhyessä esitelmässä on aika paljon aiheita!


1.3. Välietappiluento

Tällä kerralla Kovalainen kerii yhteen käsiteltyjä
teemoja ja pohjustaa vielä jäljellä olevia esseitä.

LUENTOMUISTIINPANOT seuraavan linkin takaa:
Välietappiluento-muistiinpanot

Lisäksi ks. seuraava 3 min yhteenvetävä video:



ELÄMISEN TAIDON neljästä viimeisestä esseestä
kukin on omalla tavallaan sangen merkityksellinen!

MEDIA 6: Hurskaus



Hurskaus-loppuviitteet

Ja "Hurskaus"-essee ääneen luettuna löytyy kuvan alla olevan linkin takaa:



Hurskaus-äänikirjaversio

8.3. Hurskaus (Worship)



Jos siis Calvinin, Fénelonin, Wesleyn tai Channingin vaikutusvalta väheneekin, suurta huolta ei meidän sentään tarvitse kantaa. Eihän taivaiden rakentaja sentään niin heikosti ole koonnut ihmisolentojaan, että uskonto, toisin sanoen ihmisen julkinen luonto, olisi jäänyt sivuun. Yksityinen ja yleinen aines, kuten pohjoinen ja etelä, niin kuin sisin ja uloin, keskipakoinen tai keskihakuinen voima, kiinnittyvät kuhunkin sieluun eikä niitä voida vaimentaa, ellei sielu häviä. Jumala rakentaa temppelinsä kirkkojen ja uskontojen raunioille ihmissydämeen.


>> Viimeistään vuodesta 1860 eli Elämisen taidon ilmestymisestä lähtien jokainen Emersonin esseekokoelma sisältää vähintään yhden uskonnollisille aiheille omistetun esseen. "Hurskauden" alkukielinen otsikko on "Worship", joka kuitenkin "palvonnaksi" käännettynä herättäisi suomeksi tyystin vääriä mielikuvia. Parissa kohdin "Hurskaus"-esseessään Emerson käyttää muotoilua "Religion or Worship", mikä vihjaa siitä, että hän ymmärtää "hurskauden" itse asiassa "uskonnon" synonyymiksi. Kannattaa sitä paitsi lukea yllä oleva lainaus tarkoin: uskonto, toisin sanoen ihmisen julkinen luonto... Näin ollen Emerson ei ymmärrä hurskaudella mitään ulkopuolelta tulevaa tai päälleliimattua vaan yksinkertaisesti ihmisenä olemiselle ominaista julkista tai YLEISTÄ luontoa, joka muodostaa eräänlaisen vastapoolin kunkin ihmisen YKSILÖLLISYYDELLE.

Vain sen, mitä minulla on sisimmässäni, voin nähdä ulkopuolellani. Jos emme kohtaa jumalia, johtuu tämä vain siitä, ettemme ole heitä sielussamme varjelleetkaan. Jos ihmisessä on suuruutta, hän havaitsee suuruutta nokikolareissa ja portieereissakin. Oikeastaan kuolematon on vain sellainen ihminen, jolle kaikki asiat ovat kuolemattomia. Jostakin olen lukenut, ettei yksikään ihminen ole saavuttanut mitään, jos joku toinen on vielä epätäydellinen, toisin sanoen yhden onnellisuus ei voi merkitä kenenkään toisen kurjuutta.


>> Emerson eroaa protestanttisesta "yksin armosta" -opista (tai ainakin sen yksioikoisista tulkinnoista) painottaessaan sisäisen työn tekemisen merkitystä Jumalan kohtaamisessa. Hänen uskontokäsityksensä ytimessä on eräänlainen paradoksi: yhtäältä Jumalan kohtaaminen edellyttää "Jumalan vaalimista sisimmässään", toisaalta emersonilainen Jumala on kuitenkin ihmisen yläpuolella, radikaalisti Toinen. Niin ikään huomionarvoista on, että hänen kuolemattomuus-käsityksensä ulottuu oikeastaan kaikkiin maailman olioihin (kaikki asiat ja tapahtumat ovat omin tavoin ikuisia) eikä siis rajaudu kristilliseen kuolemanjälkeiseen elämään.



Jokainen ihminen pitää huolta siitä, ettei hänen lähimmäisensä vedä häntä nenästä. Vaan vielä koittaa päivä, jolloin hän alkaa välittää siitä, ettei vain itse huijaisi lähimmäistään. Vasta sitten kaikki sujuu hyvin. Kauppakärryjen tilalle ovat tulleet auringon vankkurit. Millainen päivä nouseekaan, kun päästämme sydämeemme uskon näkemykset, kun alamme pitää parempana sijoituksena tekemisen sijaan olemista, näennäisyyden sijaan todellisuutta, tyhjän tahdikkuuden ja teeskentelyn sijaan aitoa järkiperäisyyttä, ohikiitävän päivän sijaan vuotta, vuoden sijaan koko elinikää, menestyksen sijaan luonnetta – kun tajuamme meille viimein käyvän oikeudenmukaisesti, ja vaikka henkemme toimiikin hitaasti, meille suotava aika on oleva pitkä.

>> Kantavana teemana halki Elämisen taidon kulkee ajatus siitä, että ihmisten ylläpitämien vale- ja ilmiasujen alla vallitsee aina aitouden ja todellisuuden ulottuvuus, joka puskee vääjäämättä esiin tietyllä tavalla virittyneelle havainnoitsijalle. Myös emersonilaisessa uskonnossa voisi ajatella olevan viimekätisesti kyse läpikotaisesta aitoudesta, ikään kuin olemisen julkisen luonnon tekemisestä näkyväksi toimivan persoonansa lävitse. Kritiikkinä Emersonin uskontokäsitystä kohtaan voisi esittää, että hän väheksyy uskonnollisten toimitusten (jumalanpalvelusten, kilvoittelun tai sakramenttien) merkitystä uskonnolliselle kokemukselle. "Hurskaus"-esseensä lopussa hän puolustaakin – Charles S. Peircen käsityksiä ennakoiden – uskonnon ja tieteen liittoa, joskin Emersonille "tiede" merkinnee tässä yhteydessä romanttista tiedettä (vrt. huomiot esseeseen "Kauneus" tuonnempana).

Kun sielulle riittää kunnon työtä, ei se osoita uteliaisuutta kuolemattomuutta kohtaan. Sillä on asiat niin hyvin, että se luottaa niin olevan vastaisuudessakin. Sielu ei kysele kysymyksiä Korkeasta Voimasta. Antigonuksen poika kyseli isältään, milloin hänen tulisi liittyä taisteluun. ”Sitäkö pelkäät”, vastasi kuningas, ”että sinulta ainoana ihmisenä armeijassa jäisi kuulematta sotatorvien kutsu?” On korkeampi oivallus tajuta, että jos meidän on kerran parempi elää, me myös elämme – on korkeampaa kantaa rinnassaan tätä vakaumusta kuin vetää perässään määrättömien vuosisatojen, vuosituhansien ja aionien taakkaa.

>> "Sielu ei kysele kysymyksiä Korkeasta Voimasta." Joiltakin osin Emersonin uskonnollinen ajattelu sijoittuu apofaattisen eli negatiivisen teologian perinteeseen, jonka mukaan Jumalaa on viimekätisesti mahdotonta kääntää sanoiksi ja tiedoiksi. Kuten apofaattisilla teologeilla, myöskään Emersonilla tällainen "agnostinen" vire ei merkitse kuitenkaan selän kääntämistä uskonnolle: päin vastoin jumaluutta koskevien kysymysten kaihtaminen merkitsee nimenomaisesti uskonnollista nöyryyttä, ts. HURSKAUTTA.

[ylempi kuva: Moona Pennanen]

MEDIA 7: Katsantoja



Katsantoja-viitteet

Ja "Polulta poikkeavia katsantoja"-essee ääneen
luettuna löytyy kuvan alla olevan linkin takaa:



Katsantoja-äänikirjaversio

11.3. (SU) Polulta poikkeavia katsantoja

(Considerations by the Way)



Suuret intohimot, vastukset ja vaarat ovat kasvattajiamme. Kukistamiltamme asioilta omaksumme niiden lujuuden. Jos ei ole sotia, ei ole sotilaitakaan, ja jos ei ole vihollisia, ei ole sankareitakaan. Eihän auringolla olisi mitään virkaa, ellei maailmankaikkeus olisi sumea. Luonteen ylväys piilee siinä, miten kohtaamme turmeluksen kauhut ja ammennamme niistä uutta ylevää voimaa: näin taidekin ammentaa elinvoimansa uudenlaisesta jyrkkien vastakohtien hyödyntämisestä tai yhteen sovittamisesta, kaivautuen yhä syvemmälle pimeyteen kohti yön mustaa kuilua. Mitä kohti maalarit, runoilijat tai pyhimykset edes pyristelisivät elleivät helvettejä ja ristiinnaulitsemisia?

>> Emersonin filosofia on vavahduttavan radikaalia muun muassa siksi, että hän kääntää päälaelleen perinteisiä kategorioita, kuten 'hyvä' ja 'paha', 'onnettomuus' tai 'onnellisuus'. Essee "Polulta poikkeavia katsantoja" poikkeaa kaikista muista Elämisen taidon teksteistä siinä, ettei sen otsikko kiinnity yhteen tiettyyn käsitteeseen, vaan nimeää toisenlaisen tavan tarkastella asioita ikään kuin polun sivusta, siis valtavirrasta ja sovinnaisista näkemyksistä poiketen. Eräs hyvin radikaali ja totunnaisista ajattelutavoista poikkeava näkemys on juuri "pahan hyvyys": kuinka elämän vaikeat asiat voivat opettaa meille tyystin toisenlaista lujuutta kuin helpot...

Paras osa terveyttä on kyky tehdä hienoja tekoja. Lahjakkuus ei ole niin tärkeää, ja lahjakkaat teotkin vaativat toimintaa tullakseen ilmi. Persikat eivät saa koskaan tarpeekseen auringonpaisteesta, ja jotta tietomme olisi arvokasta, meillä on oltava iloista viisautta.

>> Jos "Polulta poikkeavia katsantoja" korostaakin pahuuden hyvyyttä, kirjoittaa Emerson esseessään yhtä kursailemattomasti ilosta. Langetkoon ystävällisyytemme ihmisten päälle kuin valo, hän on todennut "Käytös"-esseessään. "Katsantoja"-essee puolestaan ennakoi monilta osin sitä, mitä Nietzsche nimittää "Iloiseksi tieteeksi". Iloisuus ei ole tyhjää, onttoa tai pinnallista, vaan tuo mukanaan uudenlaista tietoa ja viisautta. Tältäkin osin Emerson kääntää päälaelleen perinteisen kliseen, jonka mukaan elämän kärsimykset syventävät ihmistä, kun taas iloisuus ja hilpeys ovat jollakin tavoin kepeämpiä mielialoja, jotka eivät opeta meille perimmäisiä seikkoja maailmasta tai elämästä.

Erään hollantilaisen kansanviisauden mukaan ”maali ei maksa mitään”, niin hyvin se suojaa omaisuutta kosteissa ilmastoissa. Auringonvalohan ei maksa sitäkään vähää, ja yhtä kaikki se on vieläkin hienompaa sävyä. Sama pätee iloisuuteen tai hyväntuulisuuteen: mitä enemmän sitä käytetään, sitä enemmän sitä riittää. Rahtuseenkin puuta tai kiveä kätkeytyy loputtomasti lämpöä. Samaa männyn lastua voi käyttää sytykkeenä sata kertaa, eikä yhdenkään sielun onnellisuusvoima ole mitattavissa tai ehdytettävissä.

>> Koska Emersonia on usein syytetty puutteellisesta tragiikan tajusta, on tärkeää muistaa hänen iloisuuden puolustuksensa sijouttuvan usein teksteihin, joissa hän perin juurin huomioi niin ikään pahuuden – vastoinkäymisten ja kurjuuden – yleisyyden elämässä. Käsillä olevassa esseessään hän kirjoittaa niin ikään kuolemasta, sairaista ja juopoista...

Juoppojen kanssa toimittaessa ei auta tekeytyä juopuneeksi. Sairaisiin on suhtauduttava samalla lujuudella kuin muihinkin, toki annettava heille kaikki apumme – mutta ei itseämme. Syrjäisessä kaupungissa kysyin kerran kirkonmieheltä, millaisia ystäviä hänellä oli ja millaisten kyvykkäiden ihmisten kanssa hän seurusteli. Hän vastasi viettävänsä aikansa sairaiden ja kuolevien parissa. Virkoin hänen vaikuttavan kaipaavan tyystin toisenlaista seuraa ja vieläpä juuri tuon seikan vuoksi: jos ihmiset olisivatkin sairaita tai kuolemaisillaan jonkin tarkoitusperän vuoksi, jättäisimme kaiken ja menisimme heidän tykönsä, mutta olen ollut havaitsevinani heidän olevan yhtä kevytmielisiä kuin muutkin, toisinaan jopa kevytmielisempiä.

>> Walt Whtiman on arvostellut Emersonin esseitä kahden tärkeän seikan laiminlyönnistä: kuoleman ja seksin. Jos jälkimmäinen esimerkki täytyneekin hyväksyä jokseenkin mukisematta, kuolemasta Emersonilla on silloin tällöin nasevia, jos kohta ohimeneviä, asioita sanottavanaan. Yllä olevassa katkelmassa hänen voi ymmärtää rivien välissä sanovan, kuinka ihmisten olisi elämässään tärkeää ajatella kuolemaa: tiedostaa, minkä asioiden tai arvojen vuoksi he olisivat valmiita kuolemaan. Kuoleman ja elämän pimeiden asioiden ajattelu voisi sitä paitsi auttaa eräästä emersonilaisesta helmasynnistä, nimittäin konformistisesta sovinnaisuudesta, eroon pääsemisessä.

Silti päivittäin halajamme olla sovinnaista. Kunpa jumalista suopeimmat paikkaisivat tämän käytöstapojeni, ulkomuotoni ja saavutusteni puutteen, joka on vähällä sulkea minut ulos piireistä! Kunpa he soisivat minulle olla ihailemieni kaltainen ja päästä väleihin heidän kanssaan. Vaan viisaat jumalat sanovat heillä olevan parempaakin minun varalleni. Nöyryytyksiä ja tappioita kärsimällä, suopeita tuttavuuksia menettämällä ja vajoamalla epätoivon syövereihin tavoittaa laajemman totuuden ja ihmisyyden kuin hienoinkaan herrasmies.



[ylempi kuva: Moona Pennanen]

MEDIA 8: Kauneus



Kauneus-loppuviitteet

Ja "Kauneus"-essee ääneen luettuna
löytyy kuvan alla olevan linkin takaa:



Kauneus-äänikirjaversio

22.3. Kauneus (Beauty)



Mikroskooppeihin kurkistelua enemmän meitä koskettaakin ihmissydän, joka on suurempi kuin mitkään astronomin mahtipontiset numerot voivat ensinkään mitata.


>> Emerson kuuluu aidosti romantiikan aikakauden ajatteluun (Goethesta ja Schilleristä Schlegelin veljeksiin, Wordsworthiin ja Coleridgeen) muun muassa siitä syystä, että hän kuulutti vahvaa tieteen ja taiteen liittoa peläten sellaisen tieteen, joka laiminlyö inhimillisen näkökulman, muuntuvan elottamaksi ja luovan ajattelun kannalta hedelmättömäksi. Kuten monille romantikoille, hänelle oli sangen tärkeää mielikuvituksen voima. Mielikuvitus ei kuitenkaan merkitse silkan fiktion sepittämistä vaan pikemminkin – Wordsworthin ja Coleridgen Lyyristen balladien (1802) hengessä – kykyä nähdä tavalliset asiat epätavallisina.

Mielikuvituksen niksi piileekin siinä, että se voi osoittaa jokaisen olion voitavan muuntaa jokaiseksi toiseksi olioksi. Jäykkään tavanomaiseen merkitykseensä pitäytyneet seikat saavat yhtäkkiä Eleusiin mysteerien luonnon. Saappaani, tuolini ja kynttilänjalkani ovatkin valeasuisia keijuja, meteoriitteja ja aurinkokuntia. Kaikki luonnon tosiseikat ovat järjen sanoja, joista ikuisen kielen kielioppi muodostuu. Jokaisella sanalla on kaksi, kolme tai sata merkitystä. Mitä! Minunko kamiinaltani ja pippurisirottimeltani katoaisi perusta? Hyvä kenkälaatikko, anelen armoasi! Enhän tiennyt sinun olevan korurasia.

>> Paikoitellen Emersonin runollis-proosallinen mielikuvitus nousee sellaisiin mittoihin, ettei lukija voi olla tyystin varma, onko kysymyksessä kirjallinen nerokkuus vai ajatusten lähteminen niin sanoaksemme lapasesta... Saakoon lukija tehdä tällä erää oman arvionsa --

Akanat ja pöly alkavat sädehtiä, kaikilta puolin ne pukeutuvat kuolemattomuuden kankaaseen. Millainen ilo piileekään siinä, kun havaitaan jonkin seikan symbolinen tai edustava luonne, jota mikään seikka tai tapahtuma sellaisenaan ei voi koskaan tuoda ilmi. Elämän päivistä ikimuistoisimpia ovat ne, jotka värähtelevät mielikuvituksen piirtojen tahtiin.


>> Emersonin ajattelussa on sangen keskeisessä osassa representatiivisuuden tai edustavuuden ajatus. Yhtäältä vahvat ihmiset voivat olla edustavia joidenkin inhimillisten perushyveiden kannalta (tai poliitikot parhaimmillaan kansan mielipiteiden!), toisaalta edustavia voivat olla myös maailman tapahtumat tai arkiset asiat. Itämaisessa hengessä voitaneen sanoa Emersonin kokonaisprojektin kannalta suhteellisen sattuvasti: kukin pisara edustaa suurta valtamerta...



Halki tuhansien vuosien ihmiskohtaloita planeettojen tavoin määränneet ihmiset eivät ole olleet komeita. Jos ihminen vain osaa kasvattaa pienestä kaupungista suuren valtakunnan, tehdä leivästä halpaa, kastella aavikoita, yhdistää kanaalein valtameriä, nujertaa höyryvoiman, järjestää rivit voittoa varten, luoda ihmiskunnalle ihanteita ja laajentaa tietoa – silloin ei merkitse vähääkään, onko hänen nenänsä selkärangan kanssa yhdensuuntainen, niin kuin pitäisi olla, tai onko hänellä nenää ensinkään, ovatko hänen jalkansa suorat vai amputoidut – nuo epämuodostumat osoittautuvat ennemmin tai myöhemmin ulkokohtaisiksi ja kokonaisuuden kannalta otollisiksi.

>> On hauskaa, kuinka Kauneutta käsittelevässä esseessä Emerson ei unohda liioin rumuuttakaan. Tätäkin tekstiä tutkaillessaan lukija saattaa helposti harhautua, jos hän kuvittelee esseen keskiössä olevan nimneomaisesti ulkoisen kauneuden. Päin vastoin esseessään – kuten filosofiassaan ylipäänsä – Emerson tavoittelee asioiden, ilmiöiden ja ihmisten sisäistä erityislaatua, sanalla sanoen sisäistä kauneutta. Tällainen kauneus merkinnee paremminkin sisäistä järjestystä ja eheyttä kuin ulkokohtaista koreutta.

Niinpä kreikkalaisen ja goottilaisen samoin kuin antiikin tai esi-rafaelilaisen taiteen meille tarjoama opetus oli kaiken tutkimustyön väärti – että kaiken kauneuden on oltava sisäsyntyistä ja että ilman kauneutta on vain muodottomuutta. Persikanvärisen ihon saa aikaan sopiva luusto ja katseen kipinän ja voiman synnyttää fyysinen terveys. Luurangon koko ja luiden niveltyminen toisiinsa antaa ulkomuodolle kauneutta ja liikehdinnälle sitäkin suloisempaa viehkeyttä. Peura tai kissa ei edes osaa liikkua tai istua kömpelösti. Tanssin mestari ei kykene opettamaan huonorakenteista ihmistä kävelemään kunnolla. Kukan värisävy juontaa juurensa maaperään, ja merisimpukan väriloisto on synnynnäistä.

>> Emersonin omaperäinen kauneuskäsitys keriytyykin lopulta takaisin kohti Elämisen taidon aloittavaa esseetä "Kohtalo". Esseisti ajattelee kauneuden olevan viimekätisesti orgaanista, luonnonmukaisuudessaan yhtä vääjäämätöntä kuin sade tai tuuli tai vuodenaikojen vaihtumiset:

Kaikki välttämättömät ja orgaaniset teot miellyttävät kauneuden havaitsijaa. Mies taluttamassa hevostaan juomaan, viljelijä kylvämässä siemeniä, puuseppä rakentamassa laivaa, seppä takomassa pajassaan tai muissa hyödyllisissä toimissaan on tarkkanäköiselle silmälle mieluisaa katseltavaa. Jos näitä asioita tehdään pelkän vaikutelman vuoksi, ne tuntuvat alhaisilta. Miten kauniita ovatkaan merellä kulkevat laivat! Toisin kuin teatterinäyttämöllä nähtävät alukset, tai kenties Yrjö neljännen pittoreskin vaikutelman luomiseksi Virginia-tekojärvelle varustamansa purret, joihin pennin tuntipalkalla on palkattu ukkoja soveliaissa kostuumeissa patsastelemaan! Millainen ero onkaan sotatoimiin marssivalla pataljoonalla ja satunnaisella lomaa viettävällä seurueella! Sotilaallisen näytöksen keskellä juhlavan kulkueen rientäessä eteenpäin lippuineen olin näkevinäni pojan iskevän kyntensä kuluneeseen seinällä joutilaana roikkuneeseen maitopannuun ja nostavan sen kepin päähän, laittaen pannun pyörimään ja piirtämään mitä jaloimpia kuviteltavissa olevia kaaria, jolloin ihmisten huomio kääntyikin koreasta kulkueesta yhtäkkiä kohti tätä hämmentävää kauneutta.

[kuvat: Moona Pennanen]

MEDIA 9: Harhat



Harhat-loppuviitteet

Ja "Harhat"-essee ääneen luettuna löytyy kuvan alla olevan linkin takaa:



Harhat-äänikirjaversio

28.3. (KE) Harhat (Illusions)



Joitakin vuosia sitten vietin miellyttävän seurueen kanssa pitkän kesäpäivän tutkimalla Kentuckyssa Mammoth Cave -luolaa. Vaelsimme halki avarien kallioholvien, jotka loivat lujan perustan yläpuolisille maakerroksille ja niiden päällä lepäävälle kaupungille. Kuljettuamme kuusi tai kahdeksan pilkkopimeää mailia luolan suulta niin syvälle kuin kävijät ylipäätään uskaltautuvat, eräs soppi tai onkalo, jota käsittääkseni kutsuttiin Serenan asunnoksi, oli täpötäynnä stalaktiitteja. Menetin yhden päivän valon.

>> Elämisen taitoa ei päätä painava temaattinen luku vaan sangen esseistinen ja kaunokirjallinen "Harhat". Heti esseen otsikossa suomentajaa kohtaa käännösongelma, johon ei ole helppoa ratkaisua. Suomen kielen käsite 'harha' herättää helpommin mielikuvia tiedollisesta erehtymisestä, erheestä tai peräti virheestä kuin alkutekstin "Illusions", vaikkei tuollaisesta harhaantumisesta Emersonin esseessä ole kuitenkaan kysysymys. Jossain vaiheessa mietin, että esseen otsikon voisi melkeinpä suomentaa sanalla "Lume", jolloin käsite rinnastuisi vaikkapa saksan kielen sanaan "Schein".

Silloin havaitsin ja yhä päällimmäisenä muistan, kuinka luolien paras anti olivat kuitenkin harhat.

>> Lukija saattaa kokea esseen "Harhat" edustavan jollakin tavoin vanhan miehen resignaatiota eli luovuttamista elämän painavien kysymysten edessä. Emerson oli Elämisen taidon ilmestyessä kyllä 57-vuotias (1860), ja "Harhat" tosiaankin päättää tämän myöhäisen pääteoksen. Essee ei ole kuitenkaan hänen viimeinen sanansa! (Jos etsitään hänen "viimeistä" esseetään, sellainen olisi pikemminkin teoksen Letters and Social Aims päättävä essee "Immortality", 1875.) Sanalla sanoen Emerson syväluotaa hyvänsuopia harhoja: sellaisia, jotka tekevät elämästä siedettävää ja joita ilman emme ensinkään voisi elää...

Aistit pettävät, suuret tavoitteet pettävät, ja tunteet ja äly luovat rakenteellisia, armollisia harhoja.


>> Toisin sanoen: tiedonkykymme eivät koskaan tavoita maailmaa sellaisenaan vaan aina aistiemme, tunteidemme ja älymme sävyttämän ja värittämän maailman. (Paljaan Todellisuuden kohtaaminen olisikin kammottavaa, Jacques Lacanin käsittein traumaattista.) Emersonin käsittelemät harhat ovat RAKENTEELLISIA: ne kuuluvat väistämättä tapaamme olla maailmassa ja tuntea maailmaaa. Näin ollen emersonilaisten harhojen voidaan peräti ymmärtää langettavan maailman ylle kauneuden hunnun. Jos esseessä "Harhat" ei puhutakaan mielikuvituksen ällistyttävästä voimasta, tätä teemaa on kuin onkin käsitellyt edellinen essee "Kauneus"!

Ja mitäpä sekin auttaa, että tiede on alkanut suhtautua avaruuteen ja aikaan vain ajattelun muotoina ja aineelliseen maailmaan oletuksenvaraisena, ja sen jälkeen vaatimus yksilöydestä ja jopa itseydestämme himmenee muun myötä, elleivät loppujen lopuksi edes ajatuksemme ole lopullisuuksia? Loputon virtaaminen ja kohoaminen tavoittaa viimein nekin, ja jokainen ajatus, jolle jokin äskeinen vaikutti lopullisuudelta, onkin nyt laajempi yleistys.


>> Harhojen todellisuus – eli ettemme koskaan tiedä mitään lopullisia totuuksia – auttaa tunnustamaan ihmiselämään vääjäämättä kuuluvan virtaavuuden ja siteettömyyden. Elämän kuten tieteenkin teoriat väistyvät ajan mittaan laajempian yleistysten tieltä. Jos käytetään nykyfilosofiasta tuttua termiä, Emerson on perin juurin fallibilisti: KOSKA tiedonkykymme on aina jollakin tavoin erehtyväistä (fallible), kaikkia näkökantojamme on loputtomasti uusinnettava. Toisin kuin monille nykyfallibilisteille, Emersonille tällainen perimmäinen erehtyväisyys ei kuitenkaan rajaudu tiedolliselle alueelle vaan ulottaa lonkeronsa etiikkaan. Juuri erehtyväisyydestä, jatkuvasta harhautumisesta ja eksyneisyydestä kumpuava sisäinen uudistumistarve on eräs emersonilaisen ajattelun kulmakiviä.

Maailmankaikkeudessa ei ole sattumia eikä sekasortoa. Kaikki on järjestelmällistä ja jäsentynyttä. Jokaisella jumalalla on oma kehänsä. Nuori kuolevainen astuu taivaanvahvuuden saliin: hän on siellä yksin seuranaan vain nämä, jotka kaatavat hänelle suosionosoituksia ja lahjoja ja kutsuvat häntä valtaistuinsaleihinsa. Sillä samalla hetkellä puhkeavat harhojen myräkät. Hän kuvittelee itsensä suureen, sinne tänne heittelehtivään joukkoon, jonka toilauksia ja touhuja hänen pitää totella: hän kuvittelee itsensä köyhäksi, orvoksi, merkityksettömäksi. Hullu joukkio ryntäilee sinne tänne ja keuhkoaa toimitettavaksi välillä yhtä, välillä toista asiaa. Mikäpä hän on heidän tahtoaan vastustamaan ja ajattelemaan tai toimimaan omasta puolestaan? Jokainen hetki uudet muutokset ja uudet harhaluulojen ryöpyt hämmentävät ja harhauttavat häntä. Kun ilma vähitellen seestyy toviksi ja pilvipeite rahtusen rakoilee, hän näkee jumalten istuvan edelleen ympärillään valtaistuimillaan – yksin he yksin hänen kanssaan.


15.4. (SU) Loppukeskustelut



* *

Viimeisellä kokoontumiskerralla tapaamme
Benen tiloissa sunnuntaina 15.4. klo 17:00
ja kerimme yhteen kurssin teemoja keskustellen.

Jokaista kurssilaista pyydetäänkin ennen sunnuntaita
hahmottelemaan paperille vastauksia seuraaviin kysymyksiin:

– mitkä kurssin teemoista ovat puhutelleet minua henkilökohtaisesti?
– mistä Emersonin ajatuksista olen saanut eniten aineksia elämäni ajatteluun?
– onko jokin teema jäänyt minulle epäselväksi tai herättänyt vastareaktioita?


Kurssilla mukana olevan Marja-Leenan ehdotuksen mukaisesti
pyytäisin jokaista kurssilaista kokoamaan vastauksistaan
noihin kysymyksiin muutaman virkkeen tai
kappaleen yhteenvedon
, jossa voi olla myös
Emerson-lainauksia.

Näistä yhteenvedoista
kokoan puolestani pienen pinkan,
joka voi sitten jäädä kaikille kurssilaisille
muistoksi yhteisestä Elämisen taidon ajattelemisesta...

Yllä oleva video (jonka kuvasin ennen "Harhat"-esseetä)
antaa aineksia kurssin teemojen yhteen punomiseen
Kaikkien esseiden äänikirjaversiot ovat
kuunneltavissa yhdessä paikassa
seuraavassa osoitteessa:

Elämisen taito-äänikirja

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

VIDEO 0: Teosjohdanto

... videon pureskelemisavuksi pieni pähkinä:

Kuinka "ELÄMÄN TAITO" voi merkitä:
- YHTÄÄLTÄ: elämän hallintaa
- TOISAALTA: elämän kantavuutta?



Tervetuloa seuraamaan tulevia videoita

-- ja ennen muuta esseiden liveluentaa!

MEDIA 1: Kohtalo



Kohtalo-loppuviitteet 1/2

Kohtalo-loppuviitteet 2/2

Ja "Kohtalo"-essee ääneen luettuna löytyy kuvan alla olevan linkin takaa:



Kohtalo-äänikirjaversio, osa 1

Kohtalo-äänikirjaversio, osa 2

[Esseen kesto 32 min + 36 min = 1 h 8 min]

26.1. Kohtalo (Fate)



Miten ihminen voisikaan paeta isiään tai imeä ulos suonistaan mustan isänsä tai äitinsä elämästä imemänsä pisaran? Perheiden osalta usein vaikuttaa siltä, kuin kaikki siittäjien luonteenpiirteet olisi kasattu moniin puteleihin – jokin merkitsevä piirre jokaisessa taloa asuvassa pojassa ja tyttäressä – ja silloin tällöin jokin sekoittumaton luonne, silkka pidäkkeetön eliksiiri, perheen pahe kerääntyykin yksittäiseen yksilöön, jolloin muut välttyvät siltä vastaavassa määrin. Joskus pelkkä seuralaisemme ilmeen muutos saattaa saada meidät sanomaan jonkun, isän tai äidin, saapuvan hänen silmiensä pihoille, tai ehkä se onkin kaukainen sukulainen.

>> ELÄMISEN TAITO lähtee liikkeelle esseestä "Kohtalo", joka on hänen kaikista esseistään eräs haastavimpia ja myöhäisesseistään eniten kommentoitu. Siinä missä teoksen kaikki muut esseet muodostavat keskenään vastakohtapareja, on ensimmäinen essee ikään kuin sinfonian avaava osa, jossa vastakkaiset teemat, kohtalo ja vapaus, esiintyvät rinta rinnan. Esseen otsikkona voisikin olla yhtä hyvin "Vapaus", muodostaahan esseessä vapaus välttämättömyyden tai kohtalon vastavoiman. Kuitenkin esseen alkupuoli kuvailee kohtalon ja luonnon armotonta voimaa, ja moninaiset esimerkit tuonevat esiin jotakin oudon kaunista tai huojentavaa siitä tavasta, jolla kohtalo elämiämme ohjailee...

Ihmisen osa ei ole luonnonjärjestyksessä, pussina pussien perässä, mahana ja raajoina, ei ketjun siteenä eikä lainkaan jonninjoutavina kimppuina ja kamppeina, vaan järisyttävänä vastakkaisuutena, maailmankaikkeuden äärimmäisten napojen yhteentuojana. Hänen sukulaisuutensa allansa oleviin on jo käynyt ilmi – paksukalloisiin, pikkuaivoisiin, kalankaltaisiin, nelivatsaisiin, heikosti kaksijalkaisiksi naamioituihin nelijalkaisiin – ja uusista voimista ihminen on maksanut vanhojen menetyksellä. Hänessä asustaa maankappaleita räjäyttävä ja synnyttävä salama, planeettojen ja aurinkojen luoja. Yhdellä laidalla vaikuttavat alkukantainen järjestys, hiekkakivi ja graniitti, kallionkielekkeet, turve, metsä, meri ja ranta, toisella puolella ovat luontoa rakentavat ja purkavat ajattelu ja henki – silmiemme edessä rinta rinnan, jumala ja piru, mieli ja aine, kuningas ja keplottelija, ketju ja alkuneste, tyynesti kunkin ihmisen katseessa ja aivoissa matkaten.

>> Olen aina ollut sitä mieltä, että kaikki Emersonin sanomat asiat on otettava vastaan juuri niin vakavasti ja kirjaimellisesti kuin hän on ne tarkoittanut ja kirjoittanut. Jos emersonilaisessa ihmisessä asustaa maankappaleita räjäyttävä ja synnyttävä salama, planeettojen ja aurinkojen luoja, hän todella tarkoittaa meissä kaikissa piilevän tuollaista jytyä! Olisi mitä latteinta tylsämielisyyttä sivuuttaa olan kohautuksella ankarimpia kiteytyksiä väittäen niiden olevan lähinnä vain liioiteltuja metaforia --

Istumme aloillamme ja määräilemme, ja vaikka nukummekin, niin vain unemme käyvät toteen.



Oikeaa kohtalon käyttöä on toimiemme kohottaminen luonnon ylevyyden mittaan. Alkuvoimille ei pärjää eikä niitä voi kukistaa mikään muu kuin ne itse. Sellainen olkoon ihminenkin. Osoittaen herruutensa luonnon mittakaavaan kohoavilla tavoilla ja teoilla ravistakoon hän rinnastaan tyhjää tuulta puhkuvat hullut kuvitelmat.

>> Ehkäpä Emerson korostaa kohtalon äärimmäistä voimaa – sen kaikkiallista ilmenemistä niin luonnon katastrofeissa, kasvonpiirteissä kuin luonteenlaaduissakin – tuodakseen esille kohtaloa vastassa olevan voiman valtavuuden. Ei siis ole niin, että emersonilainen ihminen on vapaa vain niiltä osin kuin kohtalo ei häntä rajoita. Päinvastoin: perimmäistä vapautta on omien toimien kohottaminen luonnon ylevyyden mittaan.

Ihmiset kuvittelevat kohtalonsa itselleen vieraiksi, koska parike on piilossa. Mutta sielu sulkee sisäänsä tapahtuman, joka sille on tapahtuva; ja mitä osaksemme rukoilemmekaan käy aina toteen. Tapahtuma on ihmisen muodon leima. Se sopii hänelle kuin ihonsa. Mitä kukin tekee on hänelle ominaista. Tapahtumat ovat hänen ruumiinsa ja mielensä lapsia.

>> Emersonin esseet ovat parhaimmillaan yhtä lohduttavia kuin huojentavat musiikkiteokset, kuten vaikkapa Brahmsin Deutsches Requiem. Jos vain osaisimme ja tohtisimme elämässämme kyllin varhain toivoa osaksemme niitä asioita, jotka ovat meille ominaisimpia, olisi kohtalo meitä kohtaan kenties armollinen...

Niinpä kun ihminen joutuu kohtalonsa orjaksi, hänen lonkissaan on särkyä, hänen mielensä kangistunut, jalassaan kampura ja aivoissa kyttyrä, hapan naama ja itsekäs luonne, ryhdissä vinouma ja tunteissa harhaluulo, tai hänet painaa maahan rotunsa pahuus, hän on ratsastava suhteellaan maailmankaikkeuteen, jonka eduksi hänen turmionsa koituu. Jättäen taakseen kärsivän daemonin hän on asettavava itsensä Jumaluuden puolelle, mikä takaa hänen tuskillaan universaalin hyödyn.

>> On nähdäkseni suuri väärinymmärrys väittää, kuten tutkimuskirjallisuudessa on usein tehty, Emersonin laiminlyövän elämän varjopuolia. Totuus on toisenlainen: juuri kärsimysten kanssa emersonilainen esseistiikka opettaa meitä elämään, sillä suurtenkin vastoinkäymisten kohdalla meillä on oltava uskoa siihen, että kuitenkin elämä kantaa.

Asettakaamme alttareita Kauniille Välttämättömyydelle. Jos katsoisimme ihmiset vapaiksi niin, että he yhdellä villillä tahdon ilmauksella voisivat kukistaa asioiden lain – silloin kai lapsen käsikin voisi kiskoa alas auringon. Jos pienimmässäkään yksityiskohdassa kykenisimme järkyttämään luonnon järjestystä – kuka enää hyväksyisi elämää lahjana?

MEDIA 2: Valta



Valta-loppuviitteet

Ja "Valta"-essee ääneen luettuna löytyy kuvan alla olevan linkin takaa:



Valta-äänikirjaversio

2.2. Valta (Power)



Jottemme vain erehtyisi: tällaista valtaa ei ole puettu satiiniin. Lynchin lain vallasta on kyse, sotilaiden ja merirosvojen, ja sävyisiä ja uskollisia laki höykyyttää. Vaan voima tuo vastavoimansa – ja tässä piileekin viestini – mitä erilaisimmat voimat yleensä ponnahtavat esiin samalla hetkellä: hyvä tai huono energia, mielen voima ja fyysinen terveys, irstailun vimma ja hurskauden hurmio.

>> Tarkasti luettuna jo "Kohtalo" vihjannut siitä, etteivät välttämättömyyden ainoita vastavoimia ole vapaus ja luovat kyvyt, vaan näiden kaikkien taustalla piilee "maailman toinen kaksinainen seikka", nimittäin VOIMA. Olemme tavanneet suomentaa esseen "Power" vallaksi, mutta ehkäpä parin viikon päästä aika on kypsä, ja muutamme käännöksen esseen voimanpesäkkeitä paremmin vastaavasti "Voimaksi" ---

Ja etiikassa villit vapaudet jalostavat rautaisen omantunnon: suurin sykäyksin varustetuilla luonteilla on suuret varannot, he palaavat kaukaa. Politiikassa demokraattien pojista tulee republikaaneja, kun taas isän purppuran punainen republikaanisuus muodostaa luonnon puuskan, joka edelleen synnyttää seuraavassa sukupolvessa sietämättömän hirmuvaltiaan. Toisaalta yhä säikympi ja kapeakatseisempi konservaatiivisuus herättää lapsissa inhoa ajaen nämä kohti radikalismin suomaa suuntäyttä raikasta ilmaa.

>> Emerson jos kuka ymmärsi vastavoimien todellisuutta ja keskinäisiä riippuvuussuhteita arkielämässä. Korkeatasoinen eettisyys ei kehity neuroottisen tarkasti kontrolloidusta siveellisyydestä vaan avoimuudesta elämän villeillekin sykäyksille. Näin ollen voisi esittää, että "Sivistyksen" ja "Kauneuden" kaltaisilta esseiltä putoaisi pohja, ellei niiden kääntöpuoleksi ja vastavoimaksi asettuisi "Kohtalo" ja "Voima". (Emersonin esseet muodostavat keskenään kaikenlaisia vastakohtapareja, vaikka ilmeisimmät vastakkaisuudet muodostuvatkin usein peräkkäisten esseiden, kuten "Vaurauden" ja "Sivistyksen", välille.)

Tällaisen valtimoveren ylenmäärällä varustetut ihmiset eivät elä pähkinöillä tai yrttiteellä tai valituslauluilla, eivät osaa lukea romaaneja sen enempää kuin lyödä korttiakaan, eivät voi tyydyttää kaikkia tarpeitaan torstaisella luennolla tai Bostonin Atheneumissa. He isoavat seikkalua, ja Piken huipulle heidän onkin päästävä: mieluummin kuolisivat intiianin tomahawkista kuin istuisivat kaiken päivää ja kaikki päivät kapean toimistopöydän äärellä. Sotaan heidät on luotu, merelle, louhoksille, metsästäjiksi ja avohakkaajiksi: hiuksenhienoihin seikkailuihin ja valtaviin riskeihin, tapahtumarikkaan elämän iloon.



Parhaat anekdootit tästä voimasta kuulee alkukantaisen elämän piiristä, tutkimusmatkailijoilta, sotilailta ja teurastajilta. Vaan kuka välittääkään sarjamurhaajien karkumatkoista, karhujen tappeluista tai jäävuorten hankautumisista? Jos mitään muuta ei ole, ei fyysiselläkään voimalla ole arvoa. Kasoihin kertyneenä lumi on yhdentekevää, kuten tuli vulkaanoissa tai solfataroissa; jään suloisuus käy ilmi trooppisissa maissa, keskikesän päivinä. Tulen mukavuus piilee siinä, että sitä on ahjossamme vähäinen määrä, sähkön taas hallittavissa virtajohdoissa eikä niinkään latautuneiden pilvien puuskissa.

>> Jälleen – miten vavahduttava esimerkki vastavoimien todellisuudesta – niin ilmeinen, että täytyykin olla likipitäen nero tuollaista kirjottaessaan! Esimerkkiä voisi laajentaa vaikkapa tunteisiin: jos rakkautta on ylenmäärin, jos joku ihminen vaikkapa niin sanoaksemme kasvaa pumpulissa, silloin tasapainon säilyttämiseksi tarvitaan niin ikään ripaus vihaa – ankaraa kykyä asettaa rajoja – ja vastaavasti siellä, missä leimuaa viha ja epäluulo tarvitaan kaikkein kipeimmin rakkautta ja ystävyyttä.

Tällainen alkukantainen mahti suo yllättävän nautinnon esiintyessään äärimmäisen hienostuneessa muodossa, kuten korkean taiteen etevimmissä harjoittajissa. Kun Michelangelon oli maalattava Sikstuksen kappelin fresko, jollaisesta taiteesta hän ei tiennyt mitään, hän matkasi paavin puutarhoihin Vatikaanin taakse ja kaivoi lapiolla maasta okraa, punertavaa ja kellertävää, omin käsin sekoitti ne liimaan ja veteen, ja kun ne vihdoin monien kokeilujen jälkeen sopivat hänelle, hän kipusi tikkailleen ja viikko toisensa perään maalaamiselta päästyän maalasi, kuukaudesta toiseen jumalattaria ja profeettoja. Hän ohitti edeltäjänsä korskilla elinvoimallaan samoin kuin älynsä ja hienovaraisuutensa puhtaudella. Ei edes lopulta kesken jäänyt omakuva musertanut häntä. Michelangelolla oli tapana piirtää hahmonsa ensin luurankoina, sitten vaatettaa heidät lihaan ja lopulta sovitella niiden ylle vaatteita. ”Voi!”, totesi minulle urhea maalari näitä asioita ajatellessaan, ”jos maalari epäonnistuu, hänen on täytynyt työnteon sijaan haaveilla. Taiteessamme ei käy tietä menestykseen paitsi takkinsa riisumalla, pursottamalla maalia, toimien kuten kaivaja rautateillä, kaiken päivää ja kaikki päivät.”

>> Emersonilaisessa voiman fenomenologiassa – "fenomenologiasta" ks. kommentit esseeseen "Käytös" – on mullistavaa juuri se, miten fyysinen voima nähdään analogiseksi hienostuneemmille voiman lajeille, kuten taiteelliselle virtuoosisuudelle. Mieleeni juontuu Maurice Ravellin yksinomaan vasemmalle kädelle säveltämä pianokonsertto, jonka häneltä oli tilannut kuuluisan filosofin veli Paul Wittgenstein, oikean kätensä ensimmäisessä maailmansodassa menettänyt pianisti. Siperialaisella vankileirillä Paul piirsi puulaatikon päälle pianon koskettimet ja kohmeisin käsin harjoitteli seitsemän tuntia päivässä. Millaista voiman ylenmäärää; kunpa voisimmekin itse kukin kasvaa tuollaiseksi ylitsevuotavan voiman pesäkkeiksi!

Mitä teemmekään, viime kädessä kyse ei ole ajatuksemme ilmaisusta, kulkumme valinnasta, vaan väliaineen ja aineksen vastoinkäymisten voittamisesta. Siksi harjoitus on niin hyödyllistä, ja amatööreille on aivan turhaa hääriä ammatinharjoittajien parissa. Joka päivä kuusi tuntia pianon ääressä, vain kosketuksen vaivattomuuden takaamiseksi, kuusi tuntia päivässä maalaamisen parissa, vain outojen ainesten, öljyn, okran ja pensselien hallitsemiseksi. Nähtyään kätten asennot koskettimilla mestarit väittävät heti tunnistavansa musiikin mestarin – niin hankala ja tärkeä toimi on jonkin soittimen hallitseminen. Mekaanikon ja kaupankäyjän voima piilee siinä, että he ovat oppineet työvälineidensä käytön ja taidot tunnistamalla, loputtomalla yhteen- ja jakolaskulla.

MEDIA 3: Vauraus



Vauraus-loppuviitteet

Ja "Vauraus"-essee ääneen luettuna löytyy kuvan alla olevan linkin takaa:



Vauraus-äänikirjaversio

9.2. Vauraus (Wealth)



Ajattelen toisinaan: olisipa minulla omanlaistani musiikkia – voisinpa asua suuressa kaupungissa ja tietää, mihin mennä aina kun kaipaisin musiikillisten aaltojen puhdistavuutta ja ylitsevuotavuutta, niiden jalostavuutta ja lääkitsevyyttä.

>> Näkemykseni mukaan Emersonin esseet, myös ELÄMISEN TAIDOSSA, voidaan ymmärtää paitsi toistensa vastavoimiksi myös käsitteellisiksi edellytyksiksi. Esimerkkejä: ei voi olla sivistystä, ellei ole hyvää käytöstä, ja edelleen korkea sivistys tekee mahdolliseksi entistä sivistyneemmän käytöksen. Samoin tarvitaan vaurautta, jotta ihminen voi vaalia hengenlahjojaan – vapautta, voimaa ja sivistystä – onhan vauraus ikään kuin materiaalinen vastine sille, että ihminen voi Emersonin ihanteen mukaisesti rakastaa kaikkea, ammentaa mahdollisimman laajalti erilaisista luonnon ja sivistyksen varannoista.

Nykyaikainen sosialismi on saanut aikaan paljon hyvää panemalla ihmiskunnan miettimään, kuinka määrätyistä sivistävistä eduista, joista nykyään nauttivat vain äveriäät, voisivat nauttia kaikki – kuinka esimerkiksi tieteiden ja taiteiden keinot ja menetelmät voitaisiin tuoda kaikkien ulottuville. Monia hyviä ylellisyystavaroita voivat omistaa vain harvat. Jokainen toivoo näkevänsä Saturnuksen renkaat, Jupiterin ja Marsin kiertolaiset, kuun vuoret ja kraatterit – mutta miten harva pystyykään hankkimaan kaukoputken! Heistäkään tuskin kukaan haluaa vaivoikseen sen kunnossapitämistä ja esittelemistä. Sama koskee sähkökojeita ja kemianlaitteita ja monia muita vastaavia asioita. Jokaisella voi olla tilaisuus tutkia kirjoja, joita hän ei välitä omistaa, kuten tietosanakirjoja, sanakirjoja, luetteloita, meri- ja maastokarttoja ja julkisia asiakirjoja: myös kuvia linnuista, nisäkkäistä, kaloista, simpukoista, puista, kukista, joiden nimet hän tahtoo tietää.



Vastaanottavaiselle mielelle kuvataiteilla on jalostava vaikutus, joka on yhtä myönteinen kuin musiikilla, eikä vastaavaa saa mistään muualta. Vaan valmistuskustannustensa lisäksi kuvista, kaiverruksista, patsaista ja valoksista koituu kuluja gallerioille ja näyttelyiden järjestäjille. Ihmiset pääsevät kokemaan taideteoksia vain harvoin, ja niiden arvo kohoaakin siitä, että niistä voivat nauttia monet. Kreikan kaupungeissa pidettiin häväistyksenä, jos joku tekeytyi omistamaan taideteoksen, joka kuului kaikille sen näkeville.

>> Kun vaurautta on kylliksi, ei sen Emersonin toiveen mukaisesti pitäisi johtaa ahneuteen ja itsekkyyteen, vaan pikemminkin siihen, että aiemmin vain muutamien ihmisten tai ihmisryhmien tavoitettavissa olevat hyödykkeet ja taiteet olisivat laajalti kaikkien tavoitettavissa. Tekniikan kehityksen sokaisema edistysusko sikseen; ehkäpä nykyään sittenkin turhan helposti unohdamme, kuinka nykyaikainen sivistys on tuonut käden ulottuville asioita, joista aiemmin ihminen olisi vain voinut haaveksia!

Englannin rautateiden hiljattaisessa rakennusurakassa oli mukana kaksi huomattavaa insinööriä. Herra Brunel oikaisi suoraan alkupisteestä loppupisteeseen vuorten lomitse, jokien poikki ja maanteiden yli. Hän veti reitin suoraan herttuakuntien halki talojen kellareiden ja ullakkoikkunoiden läpi ja saapui määränpäähänsä geometrikkojen suureksi mielihyväksi mutta yhtiönsä kustannukseksi. Stephenson sitä vastoin uskoi, että joki tietää reitin paremmin, seuraili laaksoaan yhtä huomiotta kuin oma Western Railroad -ratamme kulkee pitkin Westfieldjoen rantamia, ja se rakennustapa osoittautuikin turvallisimmaksi ja halvimmaksi. Bostonin suunnittelivat kuulemma lehmät. Huonompiakin maaston kartoittajia on nähty. Jokainen niittyjämme tarpova jalankulkija saa kiittää lehmiä parhaan polun raivaamisesta tiheikköön ja kukkuloille. Kulkijat ja intiaanit arvostavat biisonien reittejä, jotka ovat varmastikin helpoin mahdollinen kulkureitti vuorten yli.

MEDIA 4: Sivistys



Sivistys-loppuviitteet

Ja "Sivistys"-essee ääneen luettuna löytyy kuvan alla olevan linkin takaa:



Sivistys-äänikirjaversio

16.2. Sivistys (Culture)



Kunpa eläisimme karskisti, pukeutuisimme suoraviivaisesti ja kantaisimme raskaan painon.

>> Emersonilainen sivistys, alkutekstissä Culture merkitsee tarkkaan ottaen Self-Culturea, joka puolestaan on melko laajalti käytetty englanninnos saksankieliselle Bildung-käsitteelle. Tällaisessa sivistyksessä ei ole kyseessä erikoisalan hallitseminen vaan laajan, tasapainoisen ja avaran elämän kokonaisnäkemyksen hahmottaminen: näin ollen "Sivistys" asettuu ELÄMISEN TAIDON kontekstissa eri esseiden (ajoittain liioiteltujakin) painotuksia tasapainottavaksi voimaksi:

Jos yhden ja saman kielen näppääminen onkin pahasta, vieläkin pahempaa on se, että luonto on vankistanut itsekkyyden asemaa suomalla yksityiselle ihmiselle omahyväisen käsityksen hänen asemastaan järjestelmässä. Egoistit ovat yhteiskunnan rutto. Heidänlaisiaan löytyy teräviä ja tyhmiä, maallikkoja ja pyhimyksiä, kovaotteisia ja hienovaraisia. Influenssan tavoin tämä sairaus iskee kaikenlaisiin fysionomioihin. Lääkäreiden tanssitaudiksi nimittämässä sairaudessa potilas tuon tuosta pyörii kehää jatkaen yhdessä kohdin hidasta pyörintäänsä. Ettei vain egoismi olisi kyseisen vaivan metafyysinen muunnelma? Oman lahjakkuutensa muodostamalla kehällä ihminen juoksentelee ympäriinsä, vajoaa lahjakkuutensa palvontaan ja hukkaa suhteensa maailmaan. Kaikilla mielillä on sama taipumus. Kärsimyksessä rypevät ihmiset pöyhkeilevät piinallaan, repivät ruhjeistaan nöyhtää, tuovat julki tolkuttomia rikoksiaan, jotta vain heitä säälisimme. Sairaus vetää heitä puoleensa, herättäähän fyysinen kipu sivusta seuraajissa aina kiinnostusta, aivan kuten olemme havainneet itseään mitättöminä pitävien lasten yhtäkkiä aikuisten huoneeseen astuessa alkavan yskiä aina tukehtumiseen asti, vain huomiota herättääkseen.

>> Emerson ammensi vaikutteita muun maussa skandinaavisesta mytologista, josta hänen esseisiinsä ilmestyvät Alfadir ja Mimir. Filosofisesti ajatellen hän ei koskaan luopunut ensimmäisen teoksensa Luonto (Nature) ohjelmanjulistuksesta: alkuperäisestä suhteesta maailmankaikkeuteen. Aina myöhäiseen päätökseensa ELÄMISEN TAITO asti hän ihannoi alkukantaista voimaa ja kuulutti usein oppineiltakin alkuperäisen kirkasta terävänököisyyttä --

Oppineita kohtaa sattumoisin sellainen seikka, että kukin heistä kuvittelee olevansa silmiinpistävän vastenmielinen omassa yhteisössään. Kunpa kiskoisimme heidät kuiville tällaisesta ärtyvyyden sillasta! Terveellä verellä huuhdotaan puhtaaksi heidän pergamenttinahkansa. Annetaan heille takaisin pantiksi Mimirin lähteelle jätetyt silmät. Jos ihminen kuitenkin joutuu tointensa uhriksi, mitä väliä on sillä, mitä ensinkään tekee?

>> Evoluutio määrittää olemisellemme rajoja, mutta meidän ei kuitenkaan pidä jäädä "sopeutumiskykymme" uhreiksi. Emme ole kuin Pavlovin rottia, joille refleksinomaisesti herahtaa vesi kielelle, jos ne vain kuulevat aiemmin ruoan santia merkinneen kellon äänen. Juuri sivityksen voimalla ihminen voi kurottaa biologisista raameistaan kohti olemisen korkeampia sfäärejä!

Luonto ei lotkauta korviaan yksilöille. Kun sillä on tavoitteita toteutettavinaan, se toteuttaa ne. Soissa ja meren rannoilla kahlaaminen taitaa jäädä joidenkin lintujen kohtaloksi, ja niin tarkasti ne onkin tähän luotu että ne ovat suorastaan noiden alueiden vankeja. Elinympäristönsä ulkopuolella jokainen eläin nääntyy. Lääkäreille kaikki miehet ja naiset ovat vain yhden elimen suurentumia. Sotilas, lukkoseppä, pankkiiri tai tanssija eivät voisi vaihtaa toimiaan. Niin jäämme sopeutumiskyvyn uhreiksi.



Keskinkertaisuudelta käy suojaksi yksityisyys, nerouden vankka ystävä, kolea outo suoja, jossa kasvavat aurinkojen ja tähtien tuolle puolen kannattelevat siivet. Ken onkaan johtava ja innoittava rotuaan, häntä on suojeltava toisten ihmisten sielujen seurassa matkaamiselta, elämiseltä, hengittämiseltä, lukemiselta ja kirjoittamiselta heidän ajan hampaan kuluttamien mielipiteidensä ikeen alla. ”Aamulla – yksityisyys”, totesi Pythagoras, jotta luonto voisi puhutella mielikuvitusta syvemmin kuin seurassa konsanaan ja että luonnon mielitietty voisi tehdä tuttavuutta sellaisten jumalaisten vahvuuksien kanssa, jotka paljastavat itsensä vain vakavalle ja yleistyksiin kykenevälle ajattelulle.

>> Tarkkaan luettuna havaitsemme, kuinka Emerson ei korosta filosofiassaan yksityisyyttä itsetarkoituksellisesti vaan tähdentääkseen "tietynlaista ajattelun sävyä" (ks. paragraafi 31). Toisin sanoen ajatukset ovat sitä parempia, jos ne vain voi jakaa ihmisten kesken, mutta usein omaperäisten ajatusten tavoittaminen edellyttää ensin itsenäistä, peräti yksityistäkin asioiden tutkistelua.

Antiikin ihmisten näkemyksen mukaan suuri ihminen oli sellainen, joka vihon viimeiseksi halusi loistaa, joka viittasi kintaalla menestysken kurtistuksille.

>> Kurssimme välietappikeskusteluissa eräs osallistuja totesi oivaltavasti, kuinka essee "Sivistys" rakentaa muista teoksen teksteistä poiketen vaikuttavan crescendon – asteittaisesti voimistuvan huipentuman, joka luonnollisesti kulminoituu esseen loppuun. "Kohtalo" päättyykin lähinnä nöyrään rukoukseen (Asettakaamma alttareita kauniille välttämättömyydelle...) ja monet Emersonin myöhäiskauden esseet kuitenkin melko hillittyihin yleistyksiin, mutta "Sivistys" kulminoituu suorastaan profeetalliseen julistukseen. Julistuksen juuret vaikuttaisivat olevan evoluutio-opillisessa ajatuksessa lajien kehittymisestä kohti parempaa, mutta ajatuksen oksat kurottavatkin sitten paljon noita juuria korkeammalle...

Fossiilikerrostumat osoittavat luonnon lähteneen liikkeelle alkeellisista muodoista ja niistä kohonneen yhä mutkikkaampiin niin pian kuin maa vain soveltui niiden asuinsijaksi, ja niin alhaiset muodot katoavat korkeampien ilmestyessä. Valmiita ihmisiä omasta rodustamme ei voi sanoa olevan kuin muutaman. Yhä edelleen kannamme visusti jäljessämme roikkuvia jäänteitä meitä edeltäneestä nelijalkaisesta järjestelmästä. Näitä miljoonia nimitämme ihmisiksi, vaan eivät he vielä ihmisiä ole...